Toisinaan päiväni
kuin kokoaisin palapeliä
tai kirjavaa tilkkutäkkiä,
niin paljon kaikkea,
että millään ei ehdi mitään
eikä edes sitä vähää,
mitä ainakin haluaisin.
Olemisen ja tekemisen
loputon ristiriita,
miten olla ja elää,
mitä tehdä,
että
ei
vain
unohtaisi
elää
kaiken sen
suorittamisen
ja alituisen ravaamisen
täyttäessä päivät aamusta iltaan.
Ja kun vain yhdet jäljet hiekkaan jää,
silloin tiedän että
lepään Hänen sylissään.
Unohdan vaatimukset,
katselen horisonttiin hiljaa.
