Puu puhkesi kukkaan tuhansina hehkuvina nuppuina, jotka vähitellen avautuivat täyteen loistoonsa. Puu oli jo vanha, mutta se ei ollut vielä eloton. Yhä sen sisällä virtasi elämän voima, joka sai sen kukkimaan aina uudelleen ja uudelleen. Ei puu itse niitä kukkia saanut aikaan. Mutta se imi vettä ja ravinteita maasta, johon se oli istutettu. Puu käänsi oksansa valoa kohti ja tunsi, miten lämpö virtasi sen suoniin. Puu tunsi elämän. Kukat olivat vain merkki siitä, että elämä voitti taas kuivuuden. Vesi, valo ja ravinteet olivat puulle elinehto. Ilman niitä puu olisi ollut vain kasa kuollutta solukkoa.
Kukat kukkivat aina aikansa, lakastuivat ja leijailivat lopulta puun juurelle lepoon. Puu ei itkenyt niiden perään, vaikka tunsikin haikeutta - olivathan ne olleet upeita ja ainutlaatuisia kukkia. Silti, puu tunsi jo aavistuksen, että pian olisi uusien kukkien aika, ehkä entistä hehkeämpien, ken sen tietäisi. Puu ei huolehtinut siitä; se keskittyi tehtäviinsä, jotka oli sille annettu. Lepo, voimien keruu. Kaikki ajallaan. Puu ujutti juuriaan yhä syvemmälle. Sitä hykerrytti ajatus uudesta keväästä, tuhansista kukista, jotka olivat tulossa, mutta nyt vielä salassa. Hämmästyttämisen taito oli puulla yhä tallessa. Silti - lahjaksi sekin oli saatu.
