keskiviikko 6. huhtikuuta 2022

Raitamattoa


 

Aamun varhainen valo

maalasi järvelle raitamaton

alle lempeänsinisen katon


Sielun sisäinen palo

leimahti villeinä liehuviksi

sanoiksi jopa riehuviksi


Rakas runojen talo

täyttyi kivun ja  toivon raidoista

ajatuksista niin valoisista







sunnuntai 6. maaliskuuta 2022

Kalliolle kestävälle

 


Synkkyys 

joka vyöryy yllemme

ajatusten ahdas kehä

suru ja voimattomuus 


niille kaikille

on paikka

eikä niitä tarvitse

kantaa yksin


ne saa kipata

kalliolle

kestävälle

lujalle

muuttumattomalle


Kalliolle

joka itkee

kanssamme





sunnuntai 13. helmikuuta 2022

Merkkipäiviä ja merkittäviä päiviä

 


Helmikuuhun sijoittuu perheessäni monia merkkipäiviä, joista osa on varsinaisia syntymäpäiviä, osa merkittäviä päiviä muuten. Jos kuvassa kitaransa kanssa poseeraava äitini eläisi, hän olisi 6.2. täyttänyt jo 86 vuotta. Syksyllä tulee äidin poismenosta 20 vuotta. Seuraavassa kuvassa on isäni, joka menehtyi syöpään 36 vuotta sitten helmikuun alussa, muutamaa kuukautta vaille 60 vuoden ikää. Juuri tuolloin, helmikuussa 1986, olin itse menossa naimisiin rakastamani miehen kanssa ja hääpäivä oli vajaat kolme viikkoa isän kuolemasta. Siihen väliin piti mahduttaa hautajaiset ja hääjärjestelyt. Surun ja ilon sekoitus oli totaalinen. 


Helmikuussa 1992 oli Albertvillen olympialaiset, joissa Toni Nieminen oli parhaassa mäkihyppykunnossaan. Seurasin mäkihyppyä sairaalassa odotellen samalla toisen lapseni syntymää. Nyt en muista, kumpi tuli ensin, Tonin olympiakulta vai meidän kuopuksemme tähän maailmaan. Joka tapauksessa kuopus viettää tänään kolmikymppisiään. Upea nuori mies, joka on monitaitoinen ja isänsä suvun miesten tapaan taitava ruuanlaittaja. Tänään kuitenkin menemme syömään jonkun toisen valmistamaa juhla-ateriaa. 


Tässä vielä kuva lapsuudenperheestäni. Kuva on otettu todennäköisesti elokuussa 1972, jolloin nuorin sisarussarjastamme täytti yhden vuoden. Vasemmassa reunassa istuva pikkusiskoni viettää syntymäpäiväänsä 15.2. Minä istun äitimme takana oikeassa reunassa.

Meidän isompien siskojen hienot tötterökampaukset ovat kuvan ottaneen Ritva-tädin tekemiä. Ritva ei ollut meille mitään sukua, mutta vietti usein lomansa meillä hoitaen meitä seitsemää lämmöllä ja suurella rakkaudella, jotta äiti ja isä saivat keskittyä maatilan töihin. Ritva ompeli meille vaatteita ja valokuvasi meidän touhujamme, mikä oli 70-luvulla vielä kohtuullisen harvinaista. Silloin valokuvilla oli suurempi arvo kuin tänä päivänä, kun jokaisella on kännykässään kamera, joilla voi räpsiä kuvia mistä tahansa. 50 vuotta sitten kuvattiin lähinnä merkkipäiviä ja erityisiä tapahtumia, mutta Ritva-täti talletti kuviin lämpimiä kesäpäiviä pikku tapahtumineen. 


Nyt kun kerran muistelemaan aloin, niin tässäpä kuva isänisästäni Iivarista. Kuvalla on ikää liki 50 vuotta. Lapsuudenkotini pihapiirissä asuivat vanhassa pirtissä isäni vanhemmat ja jossain vaiheessa saman rakennuksen kamarissa äitini vanhemmat - vai oliko se toisinpäin?! Hassua, miten jotkut asiat unohtuvat vuosien mittaan. 


Isänäidistäni Aadasta minulla ei ole paljoa muistikuvia, sillä hän kuoli aikaisemmin kuin Iivari-vaari, ja taisin olla itse alle kouluikäinen silloin. Hämärästi muistan Aadan hampaattoman hymyn ja ketterän olemuksen. Iivarista muistan, miten hän puolisonsa kuoleman jälkeen etsi häntä kaikkialta ja luuli meidän lasten jättämiä jälkiä hangella edesmenneen vaimonsa jäljiksi. Kesäisin Iivari teki ahkerasti saunavastoja ja istuskeli iltaisin aitan portailla kuten tuossa kuvassakin. Tuossa mummun kuvassa merkityksellistä on myös tuo Hackmannin teräksinen kahvipannu, jonka isäni oli ostanut äidilleni ennen syntymääni sillä ajatuksella, että "jos pojan teet, saat uuden pannun" - näin ainakin tarina kertoo, tiedä sitten kuinka todenperäinen tarina. Ei tullut poikaa silloin, eikä vielä seuraavakaan lapsi ollut poika, vaan vasta viides. Samanlainen kahvipannu on nyt meillä teepannuna. Paras huutokauppalöytö ikinä :)

Äidin vanhemmat - meille lapsille Fanni ja Eemeli - asuivat siis samassa pihapiirissä jonkin aikaa ja niistä ajoista muistan marjaretket mummun kanssa sekä hauskat pilat, joita pappa usein teki. Hän osasi jopa taikoa karkkeja navasta! Jossain vaiheessa lapsuuttani äidin vanhemmat  muuttivat järven toiselle puolelle omaan taloon, jonka portailla he tässä poseeraavat. Mummulassa oli mukava käydä ja talvisin menimme hiihtäen järven poikki. Nykyisin mummulaa asuttaa ihana Täti Sininen puolisoineen ja yhtä mukavaa on käydä heilläkin. Sekin oli mukavaa, kun välillä Ruotsiin muuttaneet tädit ja enot tulivat käymään, ja osa heistä asusti meille jonkun aikaa. Terveisiä jokaiselle ja erityisesti tänään nimipäiväänsä viettävälle enolle - onnea! Meillä oli muistorikas lapsuus, josta ei rakkautta puuttunut. Monesta muusta oli isossa lapsikatraassa puutetta, mutta tärkeintä riitti, mistä olen valtavan kiitollinen. 



lauantai 22. tammikuuta 2022

Lumen lumo

 


Umpihankeen latuni raivasin,

joka potkulla kesää kaipasin,

toivoin kiurut jo peltojen ylle,

voikukkaset pihaniitylle.


Silti lumen hohto minut lumoaa

syksyn loskan mielestäin kumoaa.

Valkoisten hankien puhtaus

on kuin pyhä syvä rakkaus.




perjantai 17. syyskuuta 2021

Luopumisen aika

 


Jokaisen kesän jälkeen
aika sanoa hyvästit

auringon kultaamille päiville
polttavalle hiekalle
lämpimille laineille
lokeille laiturin nokalla

hetkille yhdessä
naurulle ja 
kimmellykselle
silmäkulmissa

Jokaisen kesän jälkeen
sama kaipuu
sinne missä 
kivutonta
itkutonta

ikuista
rauhaa
ja
iloa




torstai 19. elokuuta 2021

Aamusumusta aurinkoon


 Aamusumu
pellon yllä 
joku tiellä 
kävelyllä

ajatuksin
jossain siellä
minne yllä
eivät katseet

kaipauksin
mieleen palaa
edesmenneet
hiukan salaa

valo voittaa
taivaltajan
aika koittaa
uuden majan

jossain siellä
minne yllä 
eivät katseet







keskiviikko 16. kesäkuuta 2021

Kurkottelua


 Kesäkuu on edennyt jo puoliväliin - kurkottelee siis loppuaan kohti. Pihalla kaikki on ryöpsähtänyt sellaiseen kasvuvauhtiin, ettei meikäläinen ikinä. Keltapäivänliljat varsinkin ovat tänä vuonna jostain syystä mahdottoman kukkaisia. Ne ovat tämän pihapiirin alkuperäiskasveja, joten saavat ollakin. Kurkottavat sekä taivaisiin että maan multaan ja peittävät polun niin, ettei meinaa mahtua puutarhuri kulkemaan. Silti saavat olla, nuo aurinkoiset. 


Yläpihalle tein kymmenkunta vuotta sitten kivikkopuutarhan, mutta jostain syystä se on nyt muuttunut niityksi. Päivänkakkarat ja uutena tulokkaana kissankellot vai mitkä lie kellot ovat vallanneet akileijojen kanssa polun varren toisesta päästä. Kauniita ovat nekin, joten saavat ihan rauhassa kurkotella minne haluavat. Pääasia että kukkii. Sillä filosofialla mennään tässä pihassa. 



No, on kivikkopuutarhasta jotain jäljellä: nämä viime syksynä istuttamani mehitähdet. Maksaruohot ovat alkuperäiskasveja myös, joten nekin saavat loistaa kilpaa auringon kanssa. 


Muuallakin pihassa on kaikenlaista outoa. Kasvit nyt tuntuvan vähät välittävän minun mielipiteistäni, missä niiden pitäisi kasvaa. Ne päättävät omat paikkansa, ja ilmestyvät milloin mihinkin. Mutta edelleen pääasia on, että kasvavat ja kukkivat. Hieman villiksi on mennyt tämä meno...





Uusia tulokkaita viime kesän jälkeen ovat mm. tämä maata nopeasti peittävä peippi ja alakuvan lupiini, joka on sitä parempaa sorttia, ei siis mikään viholliskasvi. Ostin sen viime kesänä Avoimet puutarhat -tapahtumasta erään salolaispuutarhan taimimyynnistä, ja hyvin on lähtenyt kasvuun. 


Ruukuissakin kukkii ihanasti. Pelargoniat tykkäävät kasvihuoneen tarjoamasta sateensuojasta, ja viihtyvät siellä chilin, paprikan, tomaattien ja ananaskirsikan seurassa. Portaanpielessä neilikan kaverina on uusin ostokseni valkokukkainen daalia, jonka toivottavasti saan kukitettua seuraavanakin kesänä. 



Aurinkoisia kesäpäiviä juuri sinulle! Nautitaan nyt lämpöaallosta - ei sitä enää marraskuussa ole...