Aavistus uudesta

Jos katseesi kohti jalkojasi

näet vain tämän: 

kuivaa hiekkaa

aalto toisensa jälkeen

ranta täyteen rypytettynä

kuin erämaata

astumatonta

Jos rohkeutesi riittää 

nosta pääsi:

erämaa iloitsee, hietikko riemuitsee

säteet leikkivät vaahtopäillä

kruunaten kevätpäivän

Sinut on nähty ja kuultu:

ennen kuin arvaatkaan

kukat peittävät maan

Ystäväni siellä kaukana

 

Meri vaahtosi päivä toisensa jälkeen

pulsaattoripesukoneen lailla

Mietin sinua, ystäväni

joka samanlaisessa myllytyksessä

olet joutunut kurkottamaan kaulaasi

päästäksesi vaahtopäiden yläpuolelle,

taistelemaan sormet verillä

aaltojen mukana vellovia kiviä 

ja kaikenlaista roskaa vastaan,

pinnistämään viimeiset voimasi

saavuttaaksesi lujan rannan.

Toivon

että muistit:

myrskyn jälkeen tulee aina

poutasää. 

Nautin pienistä asioista

 

Maitovaahto kahvin pinnalla

auringon läikässä

seesteisenä iltapäivänä

kun ei kiireen vilaustakaan

ei velvollisuuksien reppua

hartioita hiertämässä

ei kuljettujen kilometrien painoa

tai tekemättömien tehtävien

On

vain tämä 

hiljainen hetki

tumman paahdon maku

sokeripussi silmänruokana

eikä tarvita edes sanoja

vastapäätä istuvan kanssa

Jos kaipaat jotakin muuta

 

Juhlat ovat ohitse

mutta mitä niistä muistat

kiirehdit pikalähettinä

jääkaapilta pöydän luo

tiskipöydän ääreen

hellan viereen

välillä pesit vessan

pyyhit lapsen nenän

kuivasit koiran tassut

pyyhkäisit pölyt kirjahyllystä

paistoit vielä torttuja pellillisen

valvoit kinkkua katsellen

katoit juhla-aterimet pöytään

kuulit jonkun lukevan jouluevankeliumin

katselit lasten riemua lahjoistaan

söit laatikollisen suklaata

kaaduit sänkyyn ennen kuin

enkelikellon kynttilät paloivat loppuun

 

erosiko juhlasi

 tavallisesta arjestasi

juokset silloinkin 

pää jalkojen jatkeena

entä sitten

kun korisi putoaa

ja kaikki keräämäsi

leviää kuin entiset eväät

Kuule

etsi yksinäisyyttä

rauhallista paikkaa

levähdä vähän

Kuule

mitä joulun lapsi

ja ristin Herra

sinulle tarjoaa: 

Rauhan,

 ei pelkoa.

Tarina puusta

 

Puu puhkesi kukkaan tuhansina hehkuvina nuppuina, jotka vähitellen avautuivat täyteen loistoonsa. Puu oli jo vanha, mutta se ei ollut vielä eloton. Yhä sen sisällä virtasi elämän voima, joka sai sen kukkimaan aina uudelleen ja uudelleen. Ei puu itse niitä kukkia saanut aikaan. Mutta se imi vettä ja ravinteita maasta, johon se oli istutettu. Puu käänsi oksansa valoa kohti ja tunsi, miten lämpö virtasi sen suoniin. Puu tunsi elämän. Kukat olivat vain merkki siitä, että elämä voitti taas kuivuuden. Vesi, valo ja ravinteet olivat puulle elinehto. Ilman niitä puu olisi ollut vain kasa kuollutta solukkoa. 

Kukat kukkivat aina aikansa, lakastuivat ja leijailivat lopulta puun juurelle lepoon. Puu ei itkenyt niiden perään, vaikka tunsikin haikeutta - olivathan ne olleet upeita ja ainutlaatuisia kukkia. Silti, puu tunsi jo aavistuksen, että pian olisi uusien kukkien aika, ehkä entistä hehkeämpien, ken sen tietäisi. Puu ei huolehtinut siitä; se keskittyi tehtäviinsä, jotka oli sille annettu. Lepo, voimien keruu. Kaikki ajallaan. Puu ujutti juuriaan yhä syvemmälle. Sitä hykerrytti ajatus uudesta keväästä, tuhansista kukista, jotka olivat tulossa, mutta nyt vielä salassa. Hämmästyttämisen taito oli puulla yhä tallessa. Silti - lahjaksi sekin oli saatu. 

Mitä eniten toivon

 

Aina joulun aikaan 

niin moni meistä toivoo

rauhaa ja lepoa

kiireetöntä yhdessäoloa

kynttilänvaloa

hetkiä jolloin 

voi tuijotella liekkejä

antaa suklaan sulaa suussa

Ja mitä me usein saamme

kiirettä, huisketta

siivottuja ja siivoamattomia

paistumista uunin lämmössä 

kireitä katseita, kiukkuakin

turhaa ja tarpeetonta

Tänä jouluna

olen toivonut toisin

tietäen että joulu

ei synny tunnelmasta

ei herkkuruuista

ei edes suklaasta

ei lahjoista

- eikö?!

Tänä jouluna

eniten toivon

löytäväni reitin

siihen yksinkertaisuuteen

mistä ensimmäinen joulu

tullaan aina muistamaan:

tähtiyössä ilosanoma

oljille laskettu lapsi

lupaus toivosta

suurin lahja

Sorsan soraääniä

 

Oranssitossuinen

nappisilmäinen

metrin päässä kengistäni

kurkkuaan karautti 

rykäisi kuuluvasti

kerran ja toisenkin

tulkitsin Buongiornoksi

vaikka saattoihan se

sorauttaa:

anna leipää,

senkin turisti!